Ehkäpä juuri siksi meneillään olevista paikallisvaaleista on tulossa jälleen yksi mekaaninen rituaali: valtiosta valitetaan, poliitikkoja syytetään epäpätevyydestä, mutta sama mukava hiljaisuus säilyy puremien välissä.

Elämme maassa, jossa nuorten ihmisten tulevaisuus näyttää olevan kiinnitetty järjettömiin vuokriin, epävarmoihin työpaikkoihin ja palkkoihin, jotka eivät riitä lapsista unelmoimiseen. Mutta kun asiasta puhutaan, sitä ei tarkoiteta. Vitsejä, meemejä ja ohimenevää närkästystä julkaistaan sosiaalisissa verkostoissa, ja seuraavassa hetkessä palaamme hiljaisuuteen. Ette keskustele kotona, ette keskustele pöydän ääressä, ette edes julkisessa tilassa ilman pelkoa tuomiosta tai peruuttamisesta. Ja sitten hämmästelemme, kun ääripäät kasvavat ja tarjoavat helppoja ratkaisuja yhteiskunnalle, joka suosii oikoteitä pohdinnan sijaan.

Kevytmielisyytemme peili on kaikkialla. Maistraateissa ja kaupunginvaltuustoissa, jotka viivyttävät perusprosesseja vuosia, tiskeissä, joissa tarjoillaan vain tiettyjä lippuja päivässä, ja digitointipaikoissa, jotka muistuttavat enemmänkin mustia aukkoja. Ja kun meiltä pyydetään turhia papereita, naurettavia allekirjoituksia ja todistuksia ilman oikeusperustaa, useimmat meistä nielevät ja suostuvat. Se noudattaa, koska on yksinkertaisempaa totella laittomia vaatimuksia kuin turvautua tuomioistuimiin, jotka eivät koskaan tee päätöksiä ajoissa. Ja niinpä kesyjen kansalaisten passiivisuudella ruokimme tehottomuuden koneistoa.

Kummallista kyllä, me vaadimme poliitikoilta rohkeutta, me vaadimme valtiolta nykyaikaistamista ja me vaadimme paikallisviranomaisilta muutosta. Mutta unohdamme vaatia itseltämme rohkeutta puhua, keskustella, torjua hiljaisuutta, joka alkaa kotoa. Loppujen lopuksi, miten voimme odottaa nykyaikaista hallintoa, jos emme voi edes keskustella pöydän ääressä itsestäänselvyyksistä? Miten voimme vaatia avoimuutta, kun hyväksymme loputtomat jonot ja mahdottomat tapaamiset ikään kuin ne olisivat luonnollinen osa elämää? Miten voimme odottaa demokraattista vuoropuhelua, jos pelkäämme esittää mielipiteemme edes perheillallisella?

Portugali elää kahden hiljaisuuden välissä: yhteiskunnallisen hiljaisuuden, joka synnyttää apaattisia kansalaisia, ja hallinnollisen hiljaisuuden, joka lamauttaa valtion. Ja nämä kaksi ruokkivat toisiaan. Kansalainen, joka ei protestoi, on tottunut täyttämään turhia papereita. Valtio, joka ei toimi, on tottunut käsittelemään kansalaisia, jotka painavat päänsä alas.

Jälleen kerran ennen paikallisvaaleja kannattaisi ehkä tehdä yksinkertainen harjoitus: katsoa peiliin. Ei nauraa poliitikolle, josta emme pidä, vaan kohdata oma itsetyytyväisyytemme. Totuus nimittäin on, että demokratia ei uupuisi äänestyksessä eikä valtio uudistaisi itseään.

Tulevaisuus vaatii vuoropuhelua, se vaatii tietoista toimintaa, se vaatii, että puhumme siitä pöydässä, vaikka se pilaisi illallisen. Se vaatii, ettemme hyväksy menneiden vuosisatojen tilaa ikään kuin se olisi väistämätön kohtalo. Tulevaisuus vaatii, että pystymme katkaisemaan hiljaisuuden ja kevytmielisyyden kierteen. Ja se, rakas portugalilainen, ei riipu vain siitä, kenet me valitsemme. Se riippuu ennen kaikkea meistä itsestämme.