Kuvittele tämä: istut mukavasti portugalilaisen suurnopeusjunan muhkeassa, ilmastoidussa sisätilassa ja kuljeskelet maisemien halki, jotka ovat niin upeita, että renessanssimaalari heittäytyisi epätoivoon ja itkisi ilosta. Kahvisi höyryää omahyväisesti kupissaan, ajatuksesi ovat omasi, ja maailma on huippukunnossa. Se on täydellinen, rauhallinen taulukko.

Sitten, kuin tiili lasimaalauksen läpi, "se" alkaa.

Ei kuiskaus, ei kohtelias yskä, vaan kotidraaman surround-ääni. Isoäiti, keuhkot kuin sumutorvi, läsnäolo kuin diktaattori kesken rallin, on kaapannut vaunut puhelinsoitollaan. A2-luokan portugalisi, joka on yleensä varattu pastéiksen tilaamiseen ja anteeksipyyntöihin, alkaa yhtäkkiä toimia. Olet nyt, vastoin tahtoasi, avaintodistaja kiireellisessä kansallisessa kriisissä, joka liittyy pikku-Joãon ruoansulatuskanavan vaivoihin. Onko se kaasua? Onko se kapina? Pelastaako kamomillatee tilanteen, vai kutsummeko farmaseuttisen ratsuväen? Koko vaunu on tämän kriisin panttivankina, sidottuna melodramaattiseen lähetykseen, joka esitetään suorana lähetyksenä Radio e Televisão públicassa. Ei ole mykistysnappia, ei peruutusvaihdetta, vain sinä katsot kiitollisena ylöspäin isoon mieheen.


Pakenet jotenkin bussiin ja haet turvapaikkaa sen vähemmän hohdokkaista ja dieselinhajuisista tiloista. Täällä, hydraulisten ovien suhinan keskellä, löydät varmasti hiljaisuuden.

Sisään astuu Snr. Renato, joka soittaa videopuheluita kuin apina kranaattia, eikä hänellä ole käsitystä sen asianmukaisesta käytöstä... miehemme soittaa vaimolleen.

Hänen tehtävänsä?

Ratkaista illallisen ikuiset arvoitukset ja jääkaapissa olevien kylmien oluiden tarkat koordinaatit.

Tämän pitäisi olla viiden sekunnin keskustelu:

"Mitä on päivälliseksi?"

"Bacalhau."

"Olutta?"

"Jääkaapissa, senkin laiska b******."

Ei Snr:lle. Renato, mies, joka selvästi nauttii omien ajatustensa äänestä, käsittelee tätä keskustelua kuin parlamentaarista filibusteria. Tiedät nyt enemmän hänen jääkaappinsa kaavoituslaeista kuin omasta veriryhmästäsi. Hänen vaimonsa vastaukset lyhenevät, terävöityvät, jokainen niistä on kuin pieni giljotiini. Kymmenennellä minuutilla olet jo laatimassa avioeropapereita.

Voi, mutta sinä olet moderni sielu, kitisee kuvitteellinen, sietämättömän omahyväinen kriitikko sisälläsi. Sinulla on hienot melua vaimentavat kuulokkeet. Mikset vain laittaisi niitä päähäsi ja unohtaisi?

Rakas melusaasteen sisko, luuletko, että ylihinnoiteltu, tekniikkaveljien hyväksymä korvapanssarini kestää portugalilaisen isoäidin raa'an, suodattamattoman voiman, joka analysoi Joãon kuitujen saantia? Nämä kuulokkeet, jotka vannovat voivansa hiljentää Boeing 747:n, alkavat toimia huonosti täydessä huudossa olevan tuga-matriarkan äänivoiman alla. Melunvaimennusalgoritmi kiukuttelee kuin julkisen palvelun työntekijä ja vilkuttaa virheilmoitusta:

"Kuinka kehtaat odottaa meidän toimivan näissä olosuhteissa?". Olemme itseämme kunnioittavia, hienostuneita 80 euron äänijohtimia, jotka on suunniteltu työskentelemään turvallisessa ympäristössä; emme ole korvamuuli. Nämä vaaralliset olosuhteet ylittävät toimintakykymme; teitä pitäisi syyttää rikoksista tekniikkaa vastaan... me kävelemme ulos".


Kaikki tämä herättää melkoisen porvarillisen kysymyksen: onko tämä ainutlaatuinen portugalilainen akustisen vieraanvaraisuuden muoto, vai olenko vain hemmoteltu ääliö, joka kaipaa äänieristettyä kuplia? Onko koko maailma nyt avoin mikrofoni-ilta kaikkien ikäville henkilökohtaisille draamoille, vai onko minut kirottu eturivin istumapaikalle arjen käsikirjoittamattomaan/suodattamattomaan teatteriin?

Ehkä kyse ei ole melusaasteesta. Ehkä se on lahja. Missä muualla voi saada näin rikkaan, syvällisen ja täysin ilmaisen tutkimuksen nyky-yhteiskunnasta? Bussilipun hinnalla saat mestarikurssin portugalilaisesta perhedynamiikasta, kulinaarisesta suunnittelusta ja lasten gastroenterologiasta.

Seuraavalla kerralla saatan jättää kuulokkeet kokonaan pois. Nappaan muistilapun. Nojaudu sisään. Pikku-Joãon saaga ei kuuntele itseään, eikä myöskään Snr. Renaton oluen etsintä. Tässä äänekkäässä, kaoottisessa maailmassa ehkä todellinen etuoikeus on se, että on pakko kuunnella.