Miten historia voi olla niin loistava opettaja

Tästä huolimatta minua ovat aina kiehtoneet tarinat todellisista elämänkamppailuista, toisin kuin fiktio. Kerran, aivan sattumalta, menin katsomaan musikaalia, joka kertoi puolalaisen taiteilijan Tamara Lempickan todellisista elämänkamppailuista – hän sattui olemaan aatelismiehen vaimo.

Tarina kertoo, kuinka pariskunta pakeni Venäjän vallankumousta ja päätyi Pariisin sydämeen 1920-luvun huumaavien päivien aikana. Kun hänen miehensä yritti sopeutua menettämäänsä asemaan, etuoikeuksiin ja vaurauteen, jotka hänen aatelista taustastaan johtuvat, koko maanpaossa oleva perhe joutui elämään vaatimattomasti äärimmäisessä köyhyydessä, kunnes Tamara lopulta löydettiin (taiteilijana). Tamara vakiinnuttaa asemansa vähitellen, kunnes lopulta saavuttaa menestystä 1920-luvun nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Elämää hetkessä

Vakuuttuneina siitä, että ensimmäisen maailmansodan kauheuksia ei voisi koskaan toistua, pariisilaiset yrittivät selvästi selviytyä historian yhä vuotavista arvista ja kaikista lukemattomista traumoista, jotka olivat sateen lailla kohdanneet heitä. Monet elivät yksinkertaisesti hetkessä.

Niille, joilla oli siihen varaa, pariisilainen elämä muuttui irstailun täyteiseksi elämäksi, joka eteni 1920-luvun huimaavassa, hedonistisessa pyörteessä.

Lopulta maanpaossa oleva taiteilija kukoistaa ja pystyy omaksumaan osan pariisilaisen elämän ylilyönneistä. Hän onnistuu jotenkin säilyttämään avioliittonsa huolimatta siitä, että rakastuu naisprostituoituun, joka johdattaa hänet opioidien epäilyttävän pimeään maailmaan.

Tamaraa ylistetään naistaiteilijana, joka lopulta antaa teoksillaan äänen ”tyttövoimalle”, ja hän saavuttaa lopulta sekä suuren suosion että tämän elämäntavan ylläpitämiseen tarvittavan vaurauden.

Musikaalissa koko tämä ajanjakso (”huikeat 20-luvut”) kuvataan aikana, jolloin menneisyyden tylsät ja melankoliset tavat hylätään varsin tarkoituksellisesti monipuolisuuden etsimisen hyväksi. ”Monimuotoisuus”, kuten saattaisimme nykyään kutsua sitä. Kohtauksessa, joka kiteyttää tuon ajan olemuksen, Tamaran suosiman ylellisen transsukupuolisten ja lesbojen baarin omistaja mainostaa paikkaa ikuisella iskulauseella ”Fraternité, Egalité, LESBIANITÉ!” (Veljeys, tasa-arvo, LESBOUS!).

Tietenkin suuri osa eurooppalaisesta yhteiskunnasta suhtautui edelleen erittäin skeptisesti tällaisiin röyhkeisiin modernistisiin ihanteisiin. Mutta pariisilaiset seurapiiriläiset eivät pelkästään hyväksyneet tällaisia ”vähemmistöön kuuluvia” seksuaalisia käytäntöjä, vaan he jopa omaksuivat ne. Kaikkea tätä pidettiin virkistävänä vastalääkkeenä hyvin vanhentuneelle vanhalle järjestykselle, joka oli vallinnut ennen vuosikymmenen vaihdetta.

Yhteiskunta, joka oli pitkään suosinut ”yhtenäisyyden” vaalimista sosiaalisen yhteenkuuluvuuden nimissä: nykymaailmassa laajalti nauttimien yksilönvapauksien kustannuksella.

Poliittinen keskustelu

Kun otamme huomioon nykyisen poliittisen keskustelun luonteen, on vaikea sivuuttaa niitä kitkoja, joita niin usein ilmenee nykyajan konservatismin ja liberalismin välillä.

On käynyt selväksi, että vanhat jäykät toimintatavat elävät edelleen varjoissa, sillä jopa kaikkein nykyaikaisimpien konservatiivien ensisijaisena huolenaiheena on edelleen järjestyksen säilyttäminen, yksilönvapauksista piittaamatta.

Mutta vanhaa, 1920-lukua edeltävää jäykkää asennetta liberalismin suhteen voidaan melkein antaa anteeksi, sillä psykologit ovat jo kauan sitten esittäneet ajatuksen, että yhteiskunnat, jotka ovat kokeneet traumoja, kuten sodan tai taudin, taipuvat yleensä kohti pientä ”c”-konservatismia; johon liittyy luontainen tarve, että järjestys nousee kuin sananlaskun mukainen feeniks täydellisen kaaoksen kytevistä hiilistä.

Kun Tamara Lempickan tarina etenee kohti toisen maailmansodan edeltäviä kauhistuttavia päiviä, sekä fasistit että kommunistit riitelevät ja taistelevat todellakin hampain ja kynsin Euroopan tulevaisuudesta, korvaamalla 1920-luvun kaaoksen ilot vanhanaikaisen, vanhan koulukunnan järjestyksen pakottamisella.

Sen sijaan, että olisivat juhlineet moninaisuutta ja erilaisuutta, sekä fasistit että kommunistit halveksivat ja rankaisivat niitä. Sen sijaan, että olisivat syleilleet eroja, he tukahduttivat ne. Sen sijaan, että he olisivat tunnustaneet vahvan, itsenäisen naisen, he loivat syvästi maskuliinista taidetta, kulttuuria ja arkkitehtuuria, joka oli nimenomaan suunniteltu palauttamaan naiset ”oikealle paikalleen” vaimoina, äiteinä ja perhe-elämän ehdottomana perustana.

Jälleen kerran yksilöllisiä eroja kohtaan ei osoitettu suvaitsevaisuutta, ja vallitsi vakaa usko siihen, että kansakunnat voisivat toimia kunnolla vain, jos yksilöt alistuisivat täysin yhteiskunnan yleisen edun alle. Poikkeavuudet oli ehdottomasti eliminoitava.

Vasemmistolaiset halveksivat usein oikeistolaisia vastustajiaan kutsumalla heitä jäykiksi, vanhanaikaisiksi, pienellä ”c”:llä kirjoitetuiksi konservatiiveiksi. Pienellä ”c”:llä kirjoitetut konservatiivit puolestaan saattavat nähdä samanmieliset ihmiset ryhmänä, joka yksinkertaisesti laulaa samasta lauluvihosta. Toisinaan he ovat tyrmistyneitä huomatessaan, etteivät kaikki heidän konservatiivikollegansa edes ottaisi kyseistä lauluvihkoa käsiinsä, puhumattakaan siitä, että laulaisivat siitä koko sydämestään.

Joten, kuten huomaatte, en pidä itseäni konservatiivina. Ensinnäkin en pelkää pientä kaaosta, sillä uskon pikemminkin, että vähän kaaosta on itse asiassa aika hyvä asia. Se pitää meidät varpaillamme. En ole myöskään koskaan vastustanut satunnaista annosta hyvää, vanhanaikaista ”loukkaavaa” huumoria. En myöskään myöri vasemmistolaisten ”wokery”-hölynpölyä. Inhoan täysin sitä, että joku väsyttävä vanha siveysapostoli antaa minulle varoituksen pelkästään siksi, että kerron satunnaisesti hieman rohkean vitsin: kuten huudan: ”tissit kuin kookospähkinät… … ja ne pitävät myös hieman linnunsiemeniä tai vähän pekoninkuorta ankarimpina talvikuukausina”.

Se on suosikkini, joka pilaa juhlat! Vaikka en ole koskaan käyttänyt niitä, kannatan itse asiassa kannabiksen ja joidenkin muiden huumausaineiden dekriminalisointia. Tässä asiassa Zack Polanski on oikea mies. Loppujen lopuksi on ollut täyttä ajanhukkaa pyytää poliisia puuttumaan huumeisiin, koska ne ovat nykyään aivan liian yleisiä. Huolimatta poliisin parhaista ponnisteluista huumekentän hillitsemiseksi rikoksentekijät saavat tuskin edes lievää rangaistusta, jos he ylipäätään jäävät kiinni.

Länsimainen kulttuuri

Kolmen lapsen isänä en todellakaan koe seksuaalivähemmistöjen olemassaoloa uhkana.

Lisäksi en kunnioita lainkaan sellaista auktoriteettia, jota ei ole ansaittu tai joka ei ole ansaittu.

Jokaisen hierarkian tulisi perustua nimenomaan pätevyyteen. Kannatan meritokratiaa, koska se voittaa aina symbolisen edustavuuden synnyttämän keskinkertaisuuden. Rodulla, uskonnolla, yhteiskuntaluokalla, seksuaalisuudella, sukupuolella tai poliittisilla suuntauksilla ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Joko pystyt tekemään työn tai et. Parhaan henkilön tulisi aina olla ylin. Mielestäni asia on todella niin yksinkertainen.

En tietenkään voi sanoa, että kaipaisin järjestystä yli kaiken, sillä kuten aiemmin totesin, pieni kaaos tekee elämästä paljon mielenkiintoisempaa. Pelkään kuitenkin hiipivää järjestyksen puutetta ja liiallista kaaosta. Eikö yhteiskunta, joka ei löydä tasapainoa käytännöllisyyden ja empatian välillä, varmasti romahda?

Viime aikoina länsimaisessa kulttuurissa on yhä vahvemmin vakiintunut käsitys, että yksi ajattelutapa on hyvä ja toinen jotenkin paha. Se, kumpaa uskomusjärjestelmää henkilökohtaisesti suosimme, on itse asiassa melko merkityksetöntä, sillä jos emme kaikki vedä yhtä köyttä, tilanne saattaa nopeasti muuttua varsin ikäväksi. Yhden asian voin taata melko suurella varmuudella: jos se päivä todella koittaa, voimme kaikki täysin yksimielisesti tulla huomaamaan nykypäivän riitaisassa politiikassamme piilevän suuren typeryyden.